Siirry sisältöön

Ilo tulee läsnäolosta

Tyyni järvimaisema ja sininen taivas

KESÄ! Fiilistelen kesää ja tulevaa kesälomaa. Kesäkuu: aurinko, poutapilvet, vihreä metsä ja niitty täynnä kukkia. Katson maalaismaisemaa, edessämme aukeaa romanttinen hiekkatie, jonka molemmin puolin on tuulen vireessä taipuvaa vihreää heinää ja kesäkukkia.

Viime viikolla astelin samalaista hiekkatietä mielikuvissani Kuhasalon metsässä. Olin päässyt yhden tunnin pituiseen Huilaustuokioon ja vilkuttanut ”hei heit” arjelle. Arjen hulinan ja kiireen jätin päättäväisesti parkkipaikalle autoni viereen ja antauduin Marjut Rädyn ja Susanna Mannisen matkaan. Huilaustuokion tarpeessa näytti olevan moni muukin ja metsä otti meidät vastaan avosylin. Mieleni alkaa soittaa Aikakoneen Keltainen toukokuu sävelmää ja lähes nauraen hiljakseen rallattelen siihen uusia sanoja. Ne nappaavat tämän hetken. Askellan metsäpolulla ja valitsen paikkani pehmeällä sammaleella ja pohdin, että mistä tämä kappale ja nämä sanat tulivat juuri nyt mieleeni.

Sateenkaaren alla kuljen taakse arjen portin suljen

kostealla sammaleella seison

aurinkokin alkaa paistaa kiire vaihtaa kaistaa

vaihdan mielen rauhaiseen

Aikakone; Keltainen toukokuu – Alkuperaisestä mieleni muokannut

Mieleni on sellainen iloinen vaeltaja ja pääni on täynnä ajatuksia. Lempeästi metsäkävely onneksi rauhoittaa melskaavaa mieltäni. Kostealla sammaleella seisten otan vastaan uuden tunnin mittaisen päivä aamutoimet – ei kun Huilaustuokion alkuriitit. Keskityn, pysähdyn ja olen läsnä itselleni.

Kuva: Karoliina Gavrilov

FoRest Balance muutoksen metsäpolulla poiketaan pois opituilta poluilta kulkien kohti tasapainoisempaa elämää. Tunnin mittaisen metsäkävelyn aikana pääsee ohjattujen harjoitteiden kautta kohti virkeämpää ja läsnäolevampaa olotilaa. Jos tämä kiireetön kokemus muuttuisi jatkuvaksi elämäntavaksi, toisiko se sinulle enemmän voimavaroja arkeen?

FoResting Oy

https://www.facebook.com/FoRestingoy

Miten olen läsnä?

Asenne Studiossa elokuussa 2020 otin vastaan haasteen olla enemmän läsnä, olla paremmin läsnä. Etätyö, Teams, Zoom, hybridimallit jne. toivat painetta olla aidosti läsnä etänäkin. Lähdin etsimään kirjallisuutta läsnäolosta. Luin, tutkin ja ihmettelin, mitä läsnäolo on ja kuinka voin oppia olemaan paremmin läsnä. Heittäydyin meditoimaan, joka tuntui joogan jälkeen sopivalta. Harjoittelin malttiminuutteja ja opettelin kuuntelemaan koko kehollani. Päätin tehdä kaikkeni, jotta pystyisin oikeasti kuuntelemaan koko sydämelläni puhujaa, kollegaa, opiskelijaa ja läheistäni. Päivittäin saan edelleen itseni ja mieleni kiinni vaeltamisesta ja ajatusteni loikkimisesta. Onnittelen itsenäni, kun huomaan moisen shown. Pääsen taas treenaamaan läsnäoloa. Uppoutuneena läsnäolon flow-virran uumeniin, huomaan, että unohdan kirjoittaa muistiinpanoja, kun jään kuuntelemaan ja sisäistämään valmentajan / puhujan sanomaa. Edelleen harjoittelen päivittäin läsnäoloa – onkohan siinnä koskaan valmis?  

Ei läsnäoloa voi ajatella, eikä mieli voi sitä ymmärtää. Läsnäolo ymmärretään olemalla läsnä. Jotta voisit olla läsnä arkielämässä, pysy juurtuneena syvälle sisimpääsi. Muussa tapauksessa mieli imaisee sinut mukaansa väkevällä voimallaan kuin raju virta.

Edcard Tolle; Läsnäolon voima

Lainaan vielä Edcar Tollen kommenttia kirjasta Läsnäolo: ”Kun aika on poissa, kun olet nykyhetkessä kaikki ongelmasi katoavat.” Huilaustuokiossa ja sen harjoituksissa aika oli poissa. Istuin pehmeällä sammaleella ja nojasin vahvaan, jykevään jo sammaleen peittämään kantoon. Vihreä ja vakaa sammalnojatuoli keskellä metsää takasi mukavan ja rennon harjoitushetken. Metsä tuoksuu ja pieni hyttynen piipahtaa tervehtimässä, kun alan jo pudota yhä rennompaan olotilaan. Mielessäni kuljen jo auringonpaisteessa hiekkatietä lämpimän kesätuulen puhaltaessa lempeäsi. Tunnen kuusen ja sammaleen tuoksun ja siirryn astelemaan houkuttelevan vehreälle ja kauniille metsäpolulle. Asteltuani hetken saavun kukkaniitylle ja istahdan. Huomaan kuulevani laineiden liplatusta ja olenkin jo lempipaikassani ihailemassa kesäisellä laiturilla liplattelevaa järven pintaa. Minun lempipaikkani, rauhoituspaikkani on peilityynen Koitereen ranta. Muut Huilaustuokioon osallistuvat ovat omissa maailmoissaan, omissa lempipaikoissaan – varmaan ihan eri maisemissa.

Lempipaikkani pelasti Ilo-koiran pentuna

Maaliskuu 2018 ja perjantaipäivän aurinko paistaa kirkkaasti Joensuun Peltolassa. Kurvaan autollani Riverian kampukselta Peltolantielle ihailen keväthankia, kevätpuroja ja auringon säteitä. Nuori nainen ylittää katua ja hidastan ajovauhtia ja lopuksi pysähdyn. Hymyilen itsekseni, kun jalankulkija on ylittänyt tien turvallisesti. Heitän ykkösvaihteen päälle Ford Ranger autossani ja lähden pikkuhiljaa liikkeelle. PAM! Mitä ihmettä, tunnen kuinka lennän autoni ratin päälle kohti tuulilasia. Huomaan suustani tulevan sanat: ”Kuka ¤#?#¤&-..kele ajoi takakoukkuuni”. Siis sanoin ääneen ”takakoukkuuni”. Väärin – auto oli ajanut koko lavani ja takaosan ruttuun. Ajon sivuun ja juoksin katsomaan.

Keltainen auto, joka oli edestä ihan rutussa ja siitä vuoti jotain tielle norona. Kuski makasi ohjauspyörän päällä hiukset valloillaan – en ole varma liikkuiko. Soitin hätänumeroon ja nopeasti paikalle tuli ambulanssi, palomiehet ja poliisit. Siitä selvittiin hyvin sairaalaan, jonne sain ajettua autoni itse. Kiitos poliisit, jotka totesivat, että kyllä tuo takaosa tulee helposti mukana.

Yllättävästi sairaalassa meni aikaa, tutkittiin ja tukittiin. Verenpaineeni oli ihan huipussa kaikesta tapahtuneesta, joten en pääsyt kotiin. Mielessäni pyöri neljän kuukauden ikäinen koiranpentumme Ilo. Olin huolissani sillä mieheni oli työreissulla Helsingissä ja pieni Ilo oli ollut jo yli kymmenen tuntia yksin kotona. APUA! Help me!

Mieleeni tuli ajatus, jota päätin käyttää. Pyysin päästä johonkin rauhalliseen pieneen tilaan, jossa olisin yksin. Kiitos SiunSote ja Tikkarinne – pääsin. Suljin silmäni. Matka lempipaikkaani peilityynen Koitereen rannalle alkoi. Päätin nauttia matkasta. Perillä oli aurinkoinen tyyni kesäpäivä. Istuin laiturilla ja katsoin pitkälle järven selkää. Rauhoituin ja nautin maisemista. En tiedä, kuinka pitkään sain olla mielenmatkallani. Veranpaineeni tultiin mittaamaan. Kaikki hyvin ja matkalla ulkoovelle sain tiedon, että autoni perään ajaut nuori naiskuski oli tajuissaan ja hänellä ei ollut pahoja vammoja. Huokasin helpotuksesta ja kiiruhdin kotiin pikku Ilon luokse. Se oli innoissaan – itki ja vikisi, kun astuin sisään ovesta. Naapurikin tuli ja huokaisi, kun oli ollut huolissan. Ilo hyppäsi syliini ja päätti nuolla naamani ja näyttää uudet temput – kuinka noustaan lumikasan päälle.

Onhan sinullakin lempipaikkasi?

Kirjasuositukseni läsnäolosta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.