Surua, iloa, onnistumisia – kyyneleitä useita pullollisia

Mitä kaikkea kuului alkuvuoteesi? Yllättikö elämä? Musersiko vai kylvitkö kiitoksissa ja onnellisuudessa? Omalla kohdallani sain kaikkea ihan täysillä ja rankasti. Sääkin on vaihdellut paukkupakkasista vesisateeseen. Viikko taaksepäin kengänpohjat narskuivat parinkymmenen asteen pakkassäässä ja aurinko loi kirkkaita säteitään lumisiin puihin. Ilo-koira askelsi kuono maassa nuuhkien ja minä huokaisin katselen lumen peittämiä puita, joissa auringonsäteet kimaltelevat. Hieno, aurinkoinen presidentin vaalien äänestyspäivä. Astelin reippaasti ansaitulla kävelyllä, olinhan äänestysvelvollisuuteni suorittanut. Viime viikonloppuna Etelä-Suomessa tuulilasin pyyhkijät oli vaihdettava tuliteriin, jotta taivaalta tulevan veden sai sivuun ja näin tien. Ajatukseni vaelsivat lähes synkeään alkuvuoteen ja toisaalta pieniin ilon pilkahduksiin, jotka toivat valoa sumuun.

Päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus läheisille, työkavereille, valmentajaystäville, mentoreilleni, opiskelijoille ja yrittäjille. Iso kiitos lähtee Tiimiakatemian väelle mahtavasta tammikuun Symbioosista ja sertifiointipäivästä. Olen kävellyt ja elänyt viikkojen ajan lähes sumussa ja nyt olen kiitollinen, että Senior Team Coach sertifiointi antoi yhden pysähtymisen. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna lähes satumainen lumisade kaivoi lapsenmieleni esiin sunnuntaikävelyllä ja yritin saalistaa lumihiutaleita Ilo-koirani kanssa kilpaa kieli pitkällä. Sen riemun jälkeen pääsin hetkeksi istahtamaan, pysähtymään ja miettimään, sitä ihmettä ja kunnioitusta ympärillä oleviin ihmisiin. Kiitin mielessäni niitä kaikkia ihmisiä, jotka auttoivat sertifioinnissa. Kiitos kaikille, joille rohkenin kertoa osallistuvani sertifiointiin. He kaikki käyttivät aikaansa ja kannustivat sekä kirjoittivat suosituksia. Lisäksi kaivoimme yhdessä esiin arviointeja ja palautteita vuosien takaa sekä teimme kyselyn yrittäjyysopettajatiimille. Tunsin, että näin mahtavien ihmisten apu oli jotain suurta ja merkittävää.  Sertifiointi päivänä minua pelotti – oikeasti pelkäsin ajatusteni mustuvan, ääneni murtuvan ja itkun ryöpsähtävän esiin kesken sertifioinnin. Olin siis se valmentaja, joka kertoi tarinansa viimeisenä. Kaivoin, etsin ja esitin siihen muka hyvä ”syyn”, tekosyyn. Oikeasti uskaltamatta sanoa, että pelotti. Hävettää, kun on niin heikko ja vaeltava mieli.

Sertifiointi päivässä minulla oli mukanani iso posteri, jolle olin antanut nimen Senior Team Coach Model Canvas. Kotona alkuviikosta tämä iso Model Canvas piti kahden illan ajan käteni ja ajatukseni sertifioinnissa, vaikka ajatukset yrittivät vaeltaa edellisen viikonlopun musertaviin tapahtumiin. Ne yrittivät ottaa valtaa ja hiipiä esiin kuiskaten, että nyt et jaksa, et pysty, luovuta, peru, siirrä…lopeta.. ei kannata. Askarrellessani ja leikellessäni sekä liimatessa tulosteita canvasiin tunsin tekemisestä iloa, hauskuutta, luovuutta ja tietysti suurta kunnioitusta niitä kaikkia ihmisiä kohtaan, jotka olivat auttaneet. He olivat käyttäneet ja järjestäneet aikaansa, kirjoittaneet sähköposteja, laittaneet whatsapp-viestejä ja kuvia sekä jutelleet kanssani. Heistä osa on ollut mentorinani viime vuosina, toinen osa on ollut valmennuksissani ja vastannut kyselyihin ja antanut palautetta. Yrittäjyyden ydintiiminin kollegat ovat säännöllisesti usean vuoden ajan, joka kuukausi, tulleet paikalle tiimipäivän dialogiin, olleet hyviä tyyppejä ja avoimia, tehneet aina parhaansa hymy huulilla, ilon pilkahdus silmäkulmassa ja välillä nauraneet vedet silmissä. Tässä oli jo vahva perusta tekemiselleni.

Viikonloppuna, juuri ennen Symbioosia ja Sertifiointia suuri suru kohtasi perhettämme, erityisesti vanhinta poikaamme Timoa. Tammikuun viikonloppu Etelä-Suomessa sai traumaattisen ja murheellisen käänteen lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sen viikonlopun, lauantain ja sunnuntain välinen, yö oli elämäni rankin, traumaattisin ja musertavin. Rakas Karoliina nukkui pois vakavan sairauden uuvuttamana. Hän matkasi taivaan kotiin sunnuntaina 14.1. noin klo 2.14. kodissaan Kotojärvenrannalla. Olimme mieheni kanssa Karoliinan ja Timo luona perjantaista eteenpäin. Perjantaina illallisella juttelimme ja yhteinen läsnäolo oli kaikilla vahvaa ja iloistakin. Sunnuntain vastaisena yönä Timo pyysi minua apuun, ja yllättävästi tapahtumien vyöry johti siihen, että Karoliina käytännössä menehtyi käsiimme. Kiitollisia olemme kaikesta ja viimeisiä hetkiä ajatellen Karoliinan äidin sanojen mukaan: ” Luojan lykky, kun olitte siellä Timon tukena. ” Ajattelimme myös, että Karoliina sai nukkua pois, niin kuin oli toivonut: rauhassa ja onnellisena omassa kodissaan hänen sisustamassaan kauniissa talossa.

Sunnuntaina 14.1. ensimmäiset ajatukseni oli, että en todellakaan lähde mihinkään Symbioosiin ja Sertifiointiin. En lähde täältä mihinkään, olen täällä Timon tukena. Perheemme ja Karoliinan perheen voimin asiat järjestyivät niin, että automme suuntasi kohti Joensuuta. Asiat järjestyivät ja ajatukseni vaeltelivat työssä, surussa ja tuskassa. Huomasin kaipaavani käsillä tekemistä, joten pyörittelin niitä ympäriinsä ja siivosin, putsasin, piirsin, maalasin ja lopuksi tulostimeni sylki ulos tekemäni sertifiointiaineiston powerpoint-diat. Ihmettelin niitä – jotain pitäisi tehdä. Olin saanut mahtavasti kannustusta siihen, että mene sertifiointiin. Huomasin, että ei se vaan ole niin helppoa, ei sinne niin vaan mennä. Sitä on päässyt miettimään tiimivalmentajan polkuaan. Vuona 2018 olin onnellinen, kun pääsin tiimimestari valmennukseen. Sitten lähes hypin onnesta, kun Riverian pedagoginen johtaja Jatta Herranen sanoi ”kyllä” Ihmevalmentaja koulutukselle.

Maanantaipäivänä 16.1. päätin, että lähden töihin kohtaamaan kollegoja ja opiskelijoita. Käänsin ajatukset kohti sertifiointia. Yrittäjyyden ydintiimimme tapasi lounaalla ja sain voimaa dialogistamme. Iltapäivällä Tulevaisuudesta Enemmän valmennuksessa opiskelijat kehittivät ideoitaan toistensa tarinoilla. Huokaisin syvään, kun olin selvinnyt päivästä. Autossa kotimatkalla sumuiset ajatukseni heittivät idean ja kännyin risteyksestä takaisin, ja ajoin Linnunniemen osaamiskartanoon. Astelein ripen askelin toisen kerroksen dialogihuoneeseen ja nappasin sieltä tyhjän Business Model Canvas – posterin. Minulle oli syntynyt idea, visio. Se oli Senior Team Coach Model Canvas.

Kotona levitin 100cm X 150cm Business Model Canvasin keittiön pöydälle ja kiitin miestäni, joka oli lähtenyt työmatkalle Helsinkiin ja Timon luokse. Sain levitellä, ihmetellä ja askarrella kaksi iltaa rauhassa. Ensin päätin piirtää ja hahmottelin isoille papereille isoja kuvia ja värejä. Katsoin dioja ja mietin kaikkien mahtavien ihmisten työtä, aikaa ja tekstejä. Ei mennyt kuin hetki, tulostimeni rupesi uudelleen sylkemään ulos mustavalkoista paperia, otsikkoja, tekstejä tiiviinä ja vähän harvempana, värikuvia, vihreää kolmiota, punaisia sydämiä, tarinoita, ohjelmia ja ne kaikki olivat ihania. Taianomaisesti käteni menivät kohti saksia ja askartelu alkoi. Kahden illan aikana käytin loppuun kaikki neljä liimapuikkoani. Tämä tekeminen leikkaaminen, liimaaminen, kyynelten kuivaaminen ja välillä lähes laulaminen sekä monta kannua teetä mahdollisti sen, että sain kasattua itseni ja lähdin torstaiaamuna kohti Jyväskylää.

Tärkeä pysähdys matkalla Jyväslylään oli Lohjan kirkonkellojen kuunteleminen. Lohjan? Miksi? Pysäytin auton linja-autopysäkille ja katsoin mieheni lähettämää facetime livelähetystä Lohjan kirkonkelloista, joita soitettiin Karoliinan muistoksi. Laitoin Karoliinan kuvan toisesta puhelimesta näkyville ja kuuntelin sekä katsoin toisesta puhelimesta videota. Kiitin työpuhelintani ja omaa puhelintani – molemmat toimivat hyvin. Autoni ulkopuolella sää näytti siltä, että taivas itki. Satoi märkää räntää, joka suli autoni tuulilasiin ja vesi valui norona pitkin tuulilasia. Huokaisin syvään ja keräsin voimaa. Tuntui kuin olisin astunut johonkin näkymättömään maailmaan ja tullut takaisin.

Hetkin päästä käynnistin auton ja lähdin matkaan tuulilasin pyyhkijät viuhuen. Odotin, että pian kohtaan ihmisiä, joita saan kuunnella. Kohta voin kuulla nauru ja ilon ääniä. Odotin, että mielialani voisi nousta Symbioosiin osallistuvien kollegoiden kanssa. Vielä sumu kuitenkin viipyi päässäni ja auton ulkopuolellakin. Jyväskylään mennessä matkan viimeiset puolituntia pyrytti ja satoi oikein kunnolla. En nähnyt eteeni hyvin, mutta päätin pysyä turvallisesti rekka-auton perässä. Tiesin suunnan ja se oli oikea.  

Pian olin Jyväskylän Crazy Townissa ja vastassa olivat monet tutut ja tuntemattomat. Ensimmäisenä lämmin halaus tuli Heliltä ja sitten Helena, Päivi, Minna, Sanna jne. Halaukset antoivat niin paljon voimaa, että piti äkkiä etsiä vessa ja itkeä itkut siltä päivältä, ja heittäytyä dialogiin.

Symbioosi päivän jälkeen olikin sitten sertifiointipäivä. Hyvien yöunien tai rehellisesti sanoen katkonaisten yöunien jälkeen energiaa antoi mahtava aamiainen ja innoissani astelin jälleen Crazy Townin ovesta sisään.  Odotin kohtaavani muut sertifiointi päivään tulevat valmentajat. Ritaharjun koulun opettajat, Jussi Haaviston sekä Riikka Räsäsen, Minna Rytkönen ja Sanna Ojan. Jännitin tulevaa päivää ja dialogia, sillä Juha Wirekoski ja Hanna Walden ovat huippuasiantuntijoina pistäisivät meidät likoon ja hikoilemaan. Minua pelotti puhua. Pelotti, että kohta itken tai sanat jäävät kurkkuun. Yritin keskittyä kuuntelemaan, mutta sellainen vaan tämä ajatusmaailma on, että yhdestä sanasta se pomppaa jonnekin aivan muualle. Ajatus yritti hakeutua erityisesti juu sinne aivojeni koloon, joka oli piirtynyt vahvasti Karoliinan kuva. Se kuva oli piirtynyt sinne vahvemmin kuin iPhoneeni, puhelimeeni. Vahva tunne oli piirtänyt kirkkaan jäljen edellisen viikonlopun tapahtumista. Tunsin olevani vieläkin vähän sekaisin, mutta yritin skarpata ja kuunnella. Kunnioittaen kuuntelin, kuinka Ritaharjun koulun opettajien opetus ja tiimivalmennus kulkevat käsikädessä. Ritaharjun koulu opettajaien live-tapaaminen oli minulle kunniakohtaaminen.

Antoisa sertifiointipäivä meni kuin siivillä ja sitä vaan ihmetteli, kuinka dialogissa ajantaju häviää. Osallistujien sertifiointiaineistot, opit, unelmat, tavoitteet, saavutukset, tarinat, kokemukset veivät mukanaan uusiin maaimoihin. Onneksi tarkat asiantuntijat pitivät huolen aikatausta sekä lounas- ja kahvitauoista. Ennen kotimatkaa jännitys hävisi, kun minullekin ojennittiin Sertifikointi todistus rintamerkkeineen. Kiitollisena ja iloisin mielin lähdin matkaan viikonlopuksi Etelä-Suomeen.