Milloin sait viimeksi pituutta lisää?
Istun Morvan Maalaishotellin takkahuoneen sohvalla ja ojentelen jalkojani. Potkaisen tossut pois jaloistani ja nostan molemmat jalat sohvalle. Venytän jalkojani ja huokaisen tyytyväisenä. Ne ovat 2 cm pidemmät kuin viime joulukuussa, kun istuin tässä sohvalla. Ihan totta! Olen todella saanut polvieni operaatiossa pituutta lisää 2 cm per jalka. Milloin sait viimeksi lisää pituutta? Ei mitään korkokenkiä, vaan ihan oikeasti pituutta kaksi senttiä lisää. Onko tämä mahdollista?
Minulle pituutta on todella tullut lisää 2 cm per jalka luuoperaation ja proteesi operaatioiden jälkeen. Tietysti venytystä tulee jänteisiin, lihaksiin, ihoon jne. ja kaikki nämäkin ”uutuudet” tuntuvat – varsinkin aluksi- joka askeleella. Leikkausoperaatioissa laitettiin myös lisätukia tukemaan jalkojen oikeaa asentoa, koska niihin oli tullut kuluman, nivelrikon, seurauksena paha virheasento ja luuvääntö. Kirurgin, Ville Remeksen, sanojen mukaan jalkani olivat pahassa kunnossa, mutta onnistuttiin hyvin – ja häneltä sain leveän hymy sanojen vahvistukseksi. Tämä kaikki sain minunkin suupielet venymään kohti korviani.
Maanantaiaamuna 13. päivä helmikuuta lähdin ajelemaan Joensuusta kohti Jämsänkoskea odotetulle kuntoutuslomalle. Olin etsinyt navigaattoristani edellisinä päivänä reittivaihtoehdot ja valinnut lyhyimmän tai ainakin pikku kylien läpi kulkevan reitin. Minua viehätti reitissä kohdat, joissa ajoreittini kulki järvien ja vesistöjen vieressä ja kylien läpi. Sain lukea myös varoituksia, että reitillä on päällystämätöntä tietä, siltoja ja kiertotie. Nämä huomautukset toivat mieleeni elämän, joka on kiehtova matka, jossa on erilaisia reittejä ja kiertotietäkin. Joulukuussa kiertotieni Morvan Maalaishotelliin kulki Helsingin kautta ihan omaehtoisesti, koska siellä oli isot juhlat – äitini 90 vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Reittejä ja kiertotietä on monenlaisia – pakollisia tai vapaasti valittavia. Kuitenkin oman elämämme kartat ja suunnitelmat ohjaavat meitä oikeaan suuntaan, kohti visioitamme, unelmiamme ja tavoitteitamme.
Ajellessani kohti Morvaa seurasin, missä olen menossa ja minne seuraavaksi käännyn. Odottelin auringon valoa aamuhämärän maisemia seuraten. Sitten sain Varkauden tietä ajaessani matkani ensimmäinen palkinnon. Aurinko nousi kullan keltaisena vasemmalta valkoisen pellon ja kaukaisen kuusimetsän takaa. Lumiset pellot, metsätiet ja metsät kylpivät kullanhohtoisessa värissä. Se oli juuri oikea hetki ja paikka pitää kahvitauko. Monilla matkoilla, retkillä ja vaelluksilla hyvin palvelleet Minni-hiiri eväsrasiat ja termospullo muistuttivat elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Lahja lapsilta on ollut hyödyllisenä ilonani monet vuodet.
Ajomatkan aikana sain nauttia luonnon kauneudesta. Tie nousi ylös vaaroja, laskeutui alas ja aurinko loisti koko aamun luoden kultaista tietä eteeni. Tervetuloa, tervemenoa kuntoutus- ja kirjoituslomalle sekä tapaamaan Ihmevalmentaja 8 (ääretön) – tiimiämme. Palautin mieleeni edellisen päivän reittisuunnitelman ja seurailin tyytyväisenä matkan etenemistä oikeaan suuntaan.
Aurinkoisessa ja kauniissa säässä maisemat vaihtelivat. Näin ajoittain todella pitkälle vaarojen päältä ja yli. Minua on aina viehättänyt maisemat, joista näen todella pitkälle. Sisältäni kumpuaa tunne, että näen pitkälle, kauas tulevaisuuteen. Ne ovat hienoja hetkiä. Sain vielä herkutella maisemista, kun tie seurasi järven rantaviivaa ja katseeni lipui lumivalkean järvenpintaa sen vastarannalle – pitkälle sinne lumisiin kuusipuihin. Seuraavan mutkan takaa aukesi satukirjan sivu. Näin vasemmalla kauniita taloja, jotka kylpivät aamupäivän auringon paisteessa. Hymyn huulille toi iso keltainen puutalo, jonka pihalla lapset laskivat iloisesti mäkeä lumikinoksien hohtaessa valkoisina sinistä taivasta vasten. Punaposkiset lapset olivat kuin lapsuuteni sadusta. Tein mielenmatkan Melukylän tai Saariston lasten elämään. Lasten riemu tuntui tulevan autoni sisään ja taisin nauraa itsekseni – ihan ääneen. Ja sitten huomaisin kyltin talon seinässä: ”Vuoden kylä 202..” Ihan loppua en ehtinyt nähdä, mutta iloitsin koko kylän puolesta ja kiitin itseäni reittivalinnasta. Aurinkoisessa säässä huomaisin vielä oikealla hiihtäjiä, joiden sukset näyttivät luistavan hyvin sekä luisteluhiihdolla että perinteisellä hiihto tyylillä.
Morvan maalaishotellin vastaanotto on kuin auringonpaiste pilvettömältä taivaalta. Kuntoutusmatka jatkui ja tunnin sisällä olin Jämsänkosken keskustan urheilukentällä. Ensimmäiset ulkolenkki askeleet vaellussauvojeni kanssa toivat jännitystä alkavaan kuntoutusviikkoon. Matka polvieni leikkauksesta lumessa narskuviin askeliin oli vienyt aikaa 56 päivää eli vähän vajaat 2 kuukautta. Mielessä oli vielä hetki, kun leikkauksen jälkeen, heti seuraavana päivänä, viiden syvähengityksen jälkeen, nousin ensimmäistä kertaa jalolleni. Nyt näillä uusilla jaloilla kävelen ulkona ensimmäistä kertaa pienen kävelylenkin – 500 metrin matkan.
Ulkolenkit jatkuivat koko kuntoutusviikon ja kävelin eräänä päivnä lähes kahden kilometrin matkan Morvasta Jatkolan tilalle ihmettelemään upeita hevosia. Ne tulivat kiinnstuneena ihmettelemään katseitani. Kiiltäviä, ryhdikkäitä ja rauhallisia ratsuja, joita eivät ohikulkevat hiihtävät häirinneet, mutta minua ne ihmetteleivät. Varmaan ajatteleivat, että siinnä se sauvoineen kävelee ja on varmaan unohtanut sukset hotelille.
Uusilla jaloillani aloin vuoden alusta alkaen pikkuhiljaa harjoitella liikkuvuutta ja sitten tasapainoa. Hämmentävää oli kuinka pelkät pienet kaksi senttiä voi vaikuttaa tasapainoonkin. Aloitin harjoittelun liikkuvuus harjoituksista ja sitten siirryin tasapainoatreeneihin. Pikkuhiljaa pääsin harjoittelemaan voimaa, ja aloin ottamaan haltuun uudet osat jaloissani sekä uudet tuet ja pituuden. Kotioloissa kuntopyörä on ollut pettämätön treeniväline ja päivittäisessä käytössä – vaikka vain 15 minuutin ajan kerrallaan. Päivittäinen harjoittelu tuottaa tulosta ja kävelen jo varovaisesti portaita ylös.
Minulta kysyttiin, että miten kaksi senttiä tuntuu, näkyy ja vaikuttaa elämässäni. Kerroin, että katsoin innoissani, että olisikohan housunlahkeet liian lyhyet. Ainakin kuvittelin, että selvästi lahkeiden pituus on hieman lyhyt. Todellisuudessa tätä uutta pituuttani ei kukaan huomaa, paitsi kun innoissani kerron. Ja todelisuudessa olin menettänut nämäkin kaksi senttiä jalkojeni painuessa kasaan nivelten kuluessa ja nivelneisteiden kadotessa. Silti iloitsin kahdesta sentistä ihan täysillä.
Hyvältä tuntuu myös pikkuhiljaa polvien turvotusten häviäminen ja aika hyvin taipuvat ja liikkuvat polvet sekä jalat. Hymy nousi huulilleni, kun oma fysioterapiavalmentajani sanoi: ”Nyt näyttää siltä, että polvesi ovat selkeästi paremmat. Ne eivät enää ole niin turvonneet, vaan alkavat olla siistit ja sopusuhtaiset.” Mieleeni tuli ajatus, että minkälaista elämäni oli ollut viimeiset 1,5 – 2 vuotta jalkatukien, jalkateippausten ja polvien kanssa. Tunnen vapautta, kun ei tarvitse piilotella, salailla ja häpeillä jäykkiä, turvonneita polvia, joista oikea oli suora kuin puujalka. Leveälahkeiset housut, pitkät mekot ja neuleet peittivät todellisuuden. Odotan innolla, milloin ottaisin käyttöön suoralahkeiset housut vaatekaapin perältä. Tuntuu uskomattoman hyvältä, kun ei tarvitse piilotella tukia polvissa, koska niitä ei ole enää. Se on tunne, joka tulee sisältä, että nyt voi kävellä rennosti ja vapautuneesti. Hykertelevän hyvältä tuntuu, kun uskaltaa ja voi kävellä portaat – ei tarvitse enää etsiä hissiä. Wau, tätä tunnetta. Henkisesti olen kasvanut huomattavasti enemmän kuin kaksi senttiä.
