Poljenko paikallani vai menenkö eteenpäin?

Ei oo totta! Oletko saanut tsemppiä horoskoopistasi? Minä en edes lue horoskooppeja, paitsi tänä aamuna Karjalaisesta. What? Se iski suoraan!

Jos olet kokenut polkevasi paikallasi, nyt jumiutuneet energiat lähtevät liikkeelle. Olosi voi olla hetken kuin vuoristoradassa, mutta pian sopeudut siihen, että nyt mennään eikä meinata. Nauti vauhdista, mutta vältä liian isoja riskejä.

Karjalainen, 23.1.2023, Härkä 21.4.- 21.5.

Aloitan aamupyöräilyni ja poljen kuntopyörää ilman vastuksia. Nautin polkemisesta kuunnellen Esa Saarisen kirjaa: E. Saarisen Ajatuksia ajattelusta, elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta. Minusta tässä on parasta, että Esa Saarinen itse lukee kirjaa. Minusta tuntuu kuin hän puhuisi suoraan minulle. ”Ihmisolennot eivät ajattele siksi, että heillä olisi ajattelukyky, vaan heillä on ajattelukyky, jotta he ajattelisivat. Koska filosofian idea on ajattelu ja pyrkimys parempiin ajatuksiin, jotta syntyisi parempaa elämää.” Esa Saarisen kirja on kuin palkinto kuntopyörän polkemisesta – paikallaan polkemisesta. Poljenko paikallaan vai menenkö eteenpäin. Tunnen palkitsevani itseäni polkemista kirjaa kuuntelemalla. Huomaan, että odotan lähes innokkaammin kirjan kuuntelemista kuin polkemista. Omat ajatukseni pyörivät Esa Saarisen koko elämänfilosofian lauseessa: ”Mahdollisuuden mahdollisuus: juuri siitä on kysymys”. Käytännössä niin minullakin.

Mahdollisuuden mahdollisuus: juuri siitä on kysymys. Sinapinsiemenen kyky muuttua täysimittaiseksi kasviksi, jopa puuksi, ei katoa siksi, että toistaiseksi on siemen. Näin opetti Aristoteles. Mahdollisuudet katoavat ihmiseltä, jos ei anna mahdollisuudelle mahdollisuutta. Näin opetti Matti Nykänen. E. Saarinen opettaa, että kannattaa ajatella, mitä oikeastaan ajattelee mahdollisuuksien mahdollisuuksista.

Esa Saarinen, Ajatuksia ajattelusta, elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta

Hetken poljettua kuntopyörä alankin moittia itseäni, sillä huomaan oikean polveni on jäykempi ja kipeämpi kuin eilen. Moka nousee mieleeni: Unohdin muutama päivä taaksepäin autosta noustessa, että olen ollut polvileikkauksessa. Päätin nousta autosta ylös ja ulos vauhdilla – ei ollut kovin viisasta. Nopeasti kipu pysäytti liikkeeni ja säikähdys valloitti mielen. Samalla jo kiitin itseäni, että onneksi olen harjoitellut ja oppinut käyttämään rauhallista ja syvää hengitystä kivun kohdatessa. Hengittelin hetken rauhassa ja sitten päästiin juhlimaan mieheni syntymäpäivää. Huomaan olevani kiitollinen siitä, että nämä kivut ovat huomattavasti pienemmät kuin heti leikkauksen jälkeen. Syntymäpäivä juhlissa oli kuitenkin välillä noustava jaloittelemaan ja liikuttamaan kipuilevaa polvea.

Jatkan kuntopyörän polkemista päättäväisesti, kun muistan ohjaavan fysioterapeuttini sanat, että voit polkea aivan reilusti ja tämä on hyvää kipua. Nauran itsekseni, kun muistan lapsenlapseni, Pihla 3v, neuvon mummille: ”Mummi – liike on lääke”. En epäile hetkeäkään, keneltä tämä on kuultu ja opittu.

Aikaikkuna

Kuulen liukuovien liikkeen hiljaisen kolahdus äänen, kun Pihlajalinna Jokilaakson sairaalan liukuovet sulkeutuva takanani. Sydän odotuksia täynnä nousen hissillä toiseen kerrokseen. Nopeasti silmäni huomaavat ohjeet leikkaukseen tulijoille. ”Leikkaukseen tulijat ei ilmoittautumista suoraan odotustilaan.”

Löydän odotustilasta mukavan sohvan ja siellä on kaunis joulukuusikin. Istahdan ihmettelemään ja katsomaan seinällä olevaa TV- ruutua. Pysähdyn kuuntelemaan eilisestä Puoli seitsemän ohjelman uusintaa. Haastateltavan on vuorikiipeilyä ammatikseen harrastava Lotta Hintsa. Mieleni resonoi heti ja ajatukseni vaeltaa viime kesänä lukemaani kirjaan, Lotta Hintsa, Elämäni vuoret. Kirjasta jäi minulle arkeen sana, jota olen huomannut toistavani syksyn aikana. Aikaikkuna. Useat projektit, tapahtumat ja tavoitteeni saivat aikaikkunoita, jotka kertoivat minulle, millioin on aika aloittaa ja milloin aikaikkunanani sulkeutuu. Aikaikkuna ja aika käsitteinä ovat äärettömän mielenkiintoisia. Aikaikkuna kertoo, että kaikella on tarkasti määrätty alkunsa ja loppunsa. Sitten tunnistan itsessäni ikkunattoman ajan. Ne hetket, jolloin olen uponnut täysin tekemiseen, keskusteluun, dialogiin jne. Tiimini kanssa pohdimme asioita tai joissakin tekemisessä on niin hyvä flow-tila, että unohtaa ajankulun. Havahdun mietteistäni tähän hetkeen. Nyt minun aikaikkunani sulkeutuu leikkauksen odottamisen osalta ja uusi polvieni leikkauksen aikaikkuna, on auennut.

Erikoisjoukkoni

Tunnen, kuvainnollisesti, olevan kiipeämässä elämäni vuorelle, mutta en yksin. Ympärilläni on ihmisiä – huippu ihmisiä, osaajia, läheisiä, tukijoita. Nämä ihmiset ovat erikoisjoukkojani, joihin luotan, kun menen eteenpäin, kohti oman vuoreni huippua. Me kaikki tarvitsemme asiantuntijoita ihmisiä, johon luottaa.

Lotta Hintsa kirjassa Elämäni vuoret ja Ilkka Koppelomäki dokumenttiohjelmassa ohjelmassa Huippukokemus kertovat ja kunnioittavat niitä ihmisiä, joita taritaan vuoren huiputtamiseen ja huipulle pääsyyn. Mieleeni nousee Ilkka Koppelomäen sanat hänen näyttäessä valokuvaa, jossa hän ja suuri määrä ihmisiä ovat valmistautumassa vaellukseen Kilimanjaron huipulle.

Ilkka näytti kuvaa ja sanoi: ”Hei tässä on henkilö, mies, johon luotin. En tuntenut, mutta häneen luotin, sillä hän on asiantuntija. Hänelle uskoin kiipeämiseni ja etenemiseni kohti vuorenhuippua. Hän tiesi, milloin minun tuli edetä, levät ja pahimmassa tapauksessa olisi sanonut, milloin tulee minun keskeyttää, vaikka vuoristotaudin takia. Sitten nämä loput reilut 20 henkilöä auttavat meitä kantamaan teltat ja muut tavarat ja he pystyttävät leirin ja laittavat ruuat jne.” Minusta nämä ihmisjoukot kuulostavat erityisiltä osaajilta, tietäjiltä, asiantuntijoilta ja huipputyypeiltä kuin erikoisjoukko.

Huomaan, että minullakin on tärkeitä erikoisjoukkoja ympärilläni. He ovat ihmisiä, jotka ovat asiantuntijoita omalla alallaan ja joiden kanssa saan luottamuksellisesti tehdä töitä, kehittää itseäni ja keskustella asioista ja suunnitella tulevaisuutta. Myös polvieni leikkauksessa minulla oma erikoisjoukko, johon luotan. Suoraan sanoen anna itseni heidän käsiinsä. Tarkemmin anna molemmat polveni heidän operoitavaksi, heidän vastuulleen – luotan heihin. He seuraavat leikkauksen aikana peruselintoimintojani mm. verenpainettani, sydämensykettäni. Tähän erikoisjoukkoon tutustuin hyvin jo ennen leikkausta, joka vain lisäsi luottamista heidän osaamiseensa ja asiantuntijuuteen. Polvieni erikoisjoukkoon, leikkaustiimiin, kuului leikkaava ortopedi, kirurgi Ville Remes, anestesialääkäri ja lääkäri sekä leikkausalin osaavat asiantuntijat, neljä erikoissairaanhoitajaa ja oma sairaanhoitajani Mirja.

Mahdollisuus mahdollisuudelle

 Omat askeleet vievät minut Pihlajalinna Jokilaakson leikkaussaliin. Todella, kävelin aivan omin jaloin leikkaussaliin. Oma hoitajani Mirja tuli hakemaan minua odotushuoneesta. Olin jo saanut päälleni sairaala-asun ja valmistutunut odotettuun leikkaukseen. Hoitajani sanoo hymyillen, että nyt mennään leikkaussaliin yhden pysähdyksen taktiikalla. Pitkää käytävää kävellessämme kohti leikkaussalia, Mirja sanoo, että nyt kannattaa pitää yksi pysähdys, kun sinulle tulee pitkä rupeama olla paikallasi. Tämän käytävän toaletti tuli tutuksi. Pysähdyksen jälkeen astuimme sisään leikkaussaliin. Näky oli vaikuttava – siellä tuntui olevan tohina päällä. Minulle kerrottiin, että esivalmistelut on tehty ja täällä ovat kaikki valmiina sinua varten. Tervehdin runsaslukuista joukkoa, jotka minusta näyttivät todella erikoisjoukolta vihreine leikkaussali asuineen ja maskeineen kaikkien laitteiden ja valojen keskellä. Ajattelin, että WAU!   

Silmillään hymyilevien leikkaussalin asiantuntijoiden kuulen sanovan minulle, että asettaudu rennosti tuohon paikallesi, niin aletaan laittamaan sinulle selkäydinpuudutus ja sitten päästään itse asiaan: molempien polvien leikkaukseen. Siinnä hetkessä luulin olevani hyvin rauhallinen, mutta sisälläni moni asia kertoi toista. Kuulen anestesialääkäri sanovan, että nyt on kyllä verenpainetta sen verran, että siitä riittäisi kahdelle ihmiselle. Huomaan hänen tulevan viereeni ja sanova: ”Onneksi meillä on täällä keinot saada tuo kuriin. Hoidamme asian kuntoon.”

Kiitos Pihlajalinnan leikkaussalin erikoisjoukkoni, osaajat ja huippu kirurgi Ville Remes, polvieni leikkaus onnistui hienosti. Selkäydin puudutuksella tehty leikkaus oli näin potilaan näkökulmasta mukava ja oikeastaan leikkaukseen osallistava kokemus. Mirva hoitajani kertoi koko ajan, mitä tehdään ja missä vaiheessa ollaan menossa. Siinnä kuuntelin monia ääniä ja hengittelin rauhallisesti. Verenpaineen mittaus hurisi vasemmalla, sydämensyke oikealla, sinisen kankaan takaa ja yläosassa vilahteli erikoisjoukkoni. Kuulin, tai ainakin luulin kuulevani, leikkauksen ääniä. Nämä mielenkiintoiset äänet saivat minut terävöittämään ja tarkentamaan kuuloani. Kuulinko todella suhinaa, instrumenttien kilistelyä vai kolistelua, porausääntä, sahausääniä, hionnan ääniä, vasarointia ja puhetta, sanoja mm. nyt suolaliuosta. Muistan hengittäneni syvään, kun hoitajani kertoi tai kuistutti minulle, että nyt sovitetaan ja katsotaan oikea koko. Seuraava muistikuvani hänen sanoitaan oli, että nyt siirrytään operoimaan vasenta polvea ja vielä viimeistellään oikeaa polvea. Sain myös ihmetellä tunnetta, että jalkani ovat koukussa. Se oli jakojeni asennon viimeinen tieto aivoilleni, ennen selkäydinpuudutusta. Minulle tämä kokemus, mahdollisuus kokea leikkaus, oli yhtä jännittävä kuin tv:n sairaalasarjan leikkausalihetket tai – vieläkin jännittävämpi. Oliko tämä minulle mahdollisuus mahdollisuudelle seurata ainakin osittain polvieni leikkausta.

Minusta oli – vai ?